Hei!

Viime päivien aikana mielessäni on työstynyt aika tavalla aihe irti päästäminen. Olen havainnut, että olen itse itseni suurin este ja hidaste. Olen se, joka on luonut itselleen tietynlaisen mallin ajatella ja toimia ja ehtinyt uskoa sen olevan sellainen tapa, joka on varsin hyvä ja käyttökelpoinen. Nyt olen kuitenkin tullut elämässäni siihen kohtaan, että noista vanhoista luomista ajatuskuvioista on aika luopua ja antaa niiden mennä. Se vaan ei olekaan itselle niin helppoa. Sanon, päästän irti ja seuraavassa hetkessä huuden, että en uskalla. Jos teen nyt toisin niin silloin minulta varmasti viedään se kaikki jonka varaan elämäni olen rakentanut. Ja jälleen olen uuden kysymyksen äärellä. Minkäs varaan olenkaan sitten elämäni rakentanut?

MItä ovat ne asiat jotka olen arvottanut mielessäni niin korkealle ja joiden varaan olen luullut elämäni voivan laittaa? Entäs jos päästän jostakin irti niin kaatuuko koko korttitalo tai entäs jos toiminkin toisin niin viedäänkö minulta minulle niin tärkeät asiat. Ja taas kiristän otettani asiasta, jota minun tulisi katsoa  ja josta päästää irti. Rystyset valkoisena rutistan tuota asia sisälläni. Osa minusta sanoo, päästä irti, kaikki menee tosi hienosti ja yllätyt todella iloisesti ja toinen puoli minusta huutaa ei, et voi päästää irti, sinun pitää hallita tämä tilanne ja jos nyt irroitat niin kaikki romuttuu. Sinun pitää nyt vain hyökätä ja puolustautua ja pitää puoliasi, olla vahva ja luottaa vain itseesi.

Onko sinulla kokemusta, että jumitut vanhoihin toimintatapoihisi. Jokin sinusta sanoo, että päästä irti ja jokin vanha opittu tapa taas vannoo, että ei älä päästä. Ja silti tiedät että nyt on aika päästää irti vanhasta ja sallia uuden tulla.

Miten reagoit noissa tilanteissa? Oletko niin kovapäinen että selkäsi tulee kipeäksi. Pysäyttää sinut paikoilleen ja antaa mahdollisuuden katsoa sisimpään, rakkauden kehtoon. Katsotko vai lähdetkö kauhuissasi hakemaan vastauksia ulkoapäin? Minä ainakin olen tehnyt molempia…

Pohdittua ja ihmeteltyäni irti päästämisen ajatusta, olen entistä vakuuttuneempi, että haluan päästää kaikesta irti ja luottaa siihen, että minun ihmisenä ei tarvitse hallita mitään, sillä olen osa kokonaisuutta ja kokonaisuuden hallinta kuuluu jollekin aivan muulle kuin minulle. Haluan katsoa tuonne sisälle, rakkauden kehtoon, ja tehdä niitä asioita mitä tuo suuri rakkaus minua kehoittaa tekemään.

Mitä on ekstaasi ilman kemiallisia aineita? Se on sitä, että on hetkessä ja kaikki tuntuu olevan juuri niin kuin kuuluu olla. Kaikki on täydellisesti kaikessa täydellisyydessään. Mieli on rakkauden tilassa, tilassa jossa kaikki aistii täydellisenä, eheänä. Kokee että elämä on.

Siinä hetkessä tietää, että kaikkein paras on tarkoitettu kaikille, itsensä mukaan lukien. Jokaisella on täydellinen oikeus pyytää parasta ja saada parasta ja kiittää siitä. Oletko kokenut tuollaista? Minä olen saanut kokea ja voin sanoa, että mieletön on tuollainen ekstaasi…Rakkauden ekstaasi

Meillä kaikilla on mahdollisuus kokea tuo… ei kun pyytämään…eikä tarvita ulkoisia apuja

Sanotaan, että kauneus on katsojan silmässä. Itse haluan tuohon tehdä pienen lisäyksen…Kauneus on katsojen sisäisessä silmässä. Siinä rakkauden silmässä joka sykkii meissä jokaisessa. Osassa näkyvämmin, osassa piilotettuna, kaikissa kuitenkin sykkii niin, että voimme sen jokainen toisessamme tavoittaa jos vain haluamme ja kokea sen kautta ykseyden.

Sisäisen silmän lisäksi jokaisella on fyysiset silmät, jotka näkevät niitä asioita, tapahtumia, tilanteista joita ne haluavat nähdä. Ne katselevat tätä maailmaa, ihmettelevät sekasortoa ja kaaosta. Yrittävät ymmärtää ja selittää asioita ja tilanteita. Pyrkivät omin voimin ratkaisemaan asioita. Niille tietyt asiat ovat tärkeitä ja oikein, toiset taasen vääriä ja ei niin tärkeitä. Niiden pitää puolustautua ja pitää puoliaan, etteivät ne kokisi tuhoutuvansa. Nämä silmät ovat ulkopuolisten ärsykkeiden vietävissä.

Myös sisäinen silmä katselaa samoja tilanteita. Se ei yritä selittää, sillä ei ole tarvatta ymmärtää. Se vain katsoo ja tarkkailee. Se ei arvota asioita. Sille kaikki ovat yhtä. Se hyväksyy kaiken ja rakastaa kaikkea. Se elää rauhassa ja rauhasta.

Olemmeko tehneet anteeksi antamisesta vaikeampaa mitä se on? Kun annat anteeksi määritteletkö mitä annat anteeksi ja mitä et ja kenelle annat ja kenelle et? Entäs jos vain antaisit kaiken anteeksi kaikille, arvottamatta itse millään tavalla?

Itse olen harjoitellut anteeksi antamista esimerkiksi siinä tilanteessa, kun haluaisin puolustautua tai hyökätä toista ihmistä kohtaan, sanonkin mielessäni annan anteeksi. Tai kun koen, että toinen ihminen on jotenkin loukannut minua, annan mielessäni hänelle anteeksi.

Mikä on saanut minut  toteuttamaan anteeksi antoa? Se suuri vapaus ja ilo, jonka se tuo tulleessan. Aikoinaan vannoin, että en ikinä anna anteeksi sille ja sille ihmiselle, kun hän on minua loukannut tai hän ei arvosta minua jne ja huomasin olevani kiinni, jumissa hyökkäyksieni, puolustusteni, pettymyksieni ja odotusteni viidakossa.

Kun sitten aloin antaa anteeksi, havahduin huomaamaan, että pystyinkin katselemaan asioita laajemmin. Vapauduin omista luomistani vaatimuksista toisia ja itseäni kohtaan sekä pystyin keskittämään huomioni itselleni tärkeisiin, rakkaisiin asioihin ja tilanteisiin. Parasta on se, että aloin nähdä ihmisissä heidän upeutensa ja loisteensa.

Kannattaa antaa pyyteettömästi anteeksi!

Olen oman kokemukseni kautta vakuuttunut siitä, että kun annan anteeksi toiselle niin itseasiassa annankin anteeksi itselleni. Toinen ihminenhän on heijastus itsestäni, siitä mitä haluan nähdä. Kun annan anteeksi ja saan näin itsekin anteeksi, havahtuu huomaamaan, että olemme kaikki täysin syyttömiä.

Oletan, että sinäkin oletat asioita ja sinä varmasti oletat asioita eri tavalla kuin minä oletan. Vai onko olemassa kollegtiivisia olettamuksia? Mitkä vaikuttavat sinun olettamuksiisi? Jos sinulla on oma olettamus ja minulla on oma olettamus niin tarkoittaako se sitä, että me emme kumpikaan tiedetä totuutta vaan elämme olettamustemme kautta, jotka ovat siis harhaa?

Itse huomaan eläväni paljolti ollettamusteni kautta, vaikka en haluaisi. Oletan selvästikin asioita oman menneisyyteni ja kokemusteni kautta tai ainakin luulen niin. Sieltä olen kahminut mukaani mitä erilaisimpia olettamuksia ja uskotellut niiden olevan totta. Ihmissuhteet ovat hyviä paikkoja havaita olettamusten kirjoa.

Toiset ihmiset pitävät kiinni vankkumattomasti omasta olettamuksestaan ja he hakeutuvat samanlaisesti olettavien ihmisten seuraan (huomaatteko millaista olettamusta tuossa syötä?) He karsastavat ihmisiä, jotka olettavat aisioita eri tavoin, koska nämä haastavat toisten olettamuksia. On myös ihmisiä jotka mielellään vaihtavat olettamuksia keskenään, eivät näe että olettamukset jotenkin kilpailisivat keskenään tai toisen olettamus olisi toisen olettamusta oikeampi tai että omaa olettamusta pitäisi jotekin puolustella…harhaahan kumpikin ovat? (siinä lisää olettamuksiani)

Millaisen olettamuksen olet itsestäsi luonut? Kuka/mikä siihen on vaikuttanut? Oletko muuttanut olettamusta itsestäsi? Millaisia olettamuksia olet luonut rakkaastasi, ystävistäsi, työkavereistasi jne? Ovatkohan ne totta? Entäs jos muutat olettamusta, näetkö kaiken eri tavoin?

Olisiko hyvä siis pysähtyä omien olettamusten äärelle? Tutkailla niitä, ehkä luopua jostakin, korvata se positiivisemmalla olettamuksella. Ja hokseta, että sekin on olettamus….harha.

Pohdin odottamisen ideaa. Mikä saa meidät odottamaan? Joitain asioita tai ihmisiä enemmän toisia taasen vähemmän? Mistä me luomme odottamisen harhan ja tarpeen odottamiselle? Itse huomaan usein odottavani. Saatan odottaa soitto, ystävän tapaamista, illan elokuvaa ja mitä milloinkin. Toisia asioita odotan niin kovasti, että en pysty tekemään tai keskittymään mihinkään muuhun kuin odottamiseen. Ne asiat jotka vievät paljon odottamiselle aikaa tuottavat myös paljon odotuksia.

Oletko koskaan pettynyt, kun olet odottanut? Minä monesti, ensinnäkin siihen, että odottajan aika on pitkä ja etenkin silloin jos jotenkin on jäänyt odotuksen pauloihin, ei kykene tekemään mitään ja vaikka tekisikin niin odotettava asia pyörii koko ajan päässä. Se on kuin eläisi sitten kun elämää lyhennetyssä muodossa. Lisäksi pettyy siihen, että odottajalla on aina aikaa kehittää mielikuvia siitä mitä sitten tapahtuu, kun odotus loppuu. Odotettava asia tai henkilö tulee ja silloin saattaa pettyä siihen, mitä on luonut tilanteesta etukäteen, omiin odotuksiin ja mielikuviin.

Hyvässä tai huonossa lykyssä huomaa projisoineensa oman odottamisesta tulleen pettymyksen toiseen vaikka toinen on täysin syytön siihen, että itse on mielessään kehittänyt odottamisen tarpeen. Ihminen joka jää odottamisen harhaan kiinni ja odottaa usein varmasti myös pettyy usein ja saatta katkeroitua, eikä saa mitään aikaiseksi tässä hetkessä vaan seikkailee aina tulavassa tai meneessä.

On myös hetkiä, jolloin ei odota. Suostuu ottamaan elämän vastaan juuri sellaisena kuin se annetaan. Huomaan, että minähän elän. Mieli ja tekeminen pysyy tässä hetkessä.

Mikä laukaiseee odottamisen? Mitäs sitten, jos päättäisi että ei odota, palauttaisi itsensä joka hetki kun vain huomaa olevansa odottamisen pauloissa takaisin tähän hetkeen? Voisin sano, että se on vaikeaa tai ainakin olen uskotellut itselleni, että se on vaikeaa. Tarvitsenko siis johonkin vielä odottamista? Itse törmäsin omissa ajatuksissani siihen, että jos en odota niin jotenkin pelkään, että se asia tai ihminen katoaa. Tuollainen ajatus tuntuu itsestäkin ihan hassulta. Onko odottamisen tautalla siis jokin pelko?

Jostakin luin kerran, että kun harjoittelee 10 000 kertaa niin oppii varmasti asian. Ajattelin kokeilla tätä myös odottamisen kohdalla. Eli aina kun havaitsen, että odotan jotkain palautan itseni takaisin tähän hetkeen. Ja muistutan itselleni, että vain tämä hetki on elettävä hetki. Oppimisessa matkalla olo on parasta, joten jään innolla katsomaan mitä kaikkea muuta paljastuu ja tulee vastaan kun lähden opettelemaan odotuksesta pois oppimista.